maanantai 25. heinäkuuta 2011

kalastus ja kamera

Kolmen aikaan aamuyöstä uistellessa pimeällä järvellä tulee mieleen kaikenlaista. Vesihän on tunnetusti psykologisessa mielessä alitajunnan symboli. Pinnan alta löytyy kaikenlaista, joka odottaa esiin vetämistä. Vesi symboloi tunteita ja tiedostomatonta puolta itsessäsi. Kala tai kalat jotka monelta reissulta ovat jääneet saamatta edustavat myöskin alitajuntaa ja sekä myöskin omien lahjojen löytämistä. No mitä siitä seuraa, jos sitten vertaa eri kalastuslajeja keskenään valokuvaukseen vertaillen.

Pilkillä istuminen on ihan varmasti samaa kuin piilokojusta lintujen kuvaaminen. Täkyä reikään ja saalista tulee. Monille varmaan hyvinkin rentouttavaa, mutta kuvallisesti ehkä jo vuosien saatossa aika nähtyä.

Virvelöintiä voisi kuvitella studiokuvaukseksi. Huidotaan vavalla joka suuntaan ja toivotaan jotain kunnollista saalista saatavaksi. Kohteet välillä hyvinkin vastaan pyristeleviä, joten väsytys taktiikka varmasti suotavaa.

Vetouistelua voisi luonehtia katukuvaamiseksi tai yleensä tyypilliseksi kameran ulkoiluttamiseksi. Raahataan siimaa tuntikaupalla ympäri järveä perässä ja toivotaan jonkun aiheen sinne tarttuvan.

Kuvapankki voisi olla vaikka kalatori. Käydään hakemassa kunnon vonkale ja kehua retostellaan se itse saaduksi. Pienellä manipuloinilla väitetään vakavalla naamalla loisto otosta tuntien kameratyöskentelyn saavutukseksi.

Perhokalastus on joka tapauksessa erityisen pervokalastusta. Elitistisyydessään se voisi vaikka edustaa sellaista nippelipaavoa, joka ei oikesti kuvaa, mutta värkit ovat viimeistä huutoa. Pääasia että muut kuvaajakaverit huomioivat objektiivin reippaan pituuden.

Verkkokalastus, jos sitä ylipäätänsä voi kalastukseksi sanoa, vastaa kameralaukun syvyyksiin ajelehtimaan jätettyjä kamera-aparaatteja ja objektiiveja. Keräävät levää, mutta ei aiheuta kuitenkaan muissa kuvaajakolleekoissa kateutta.

Mato-ongella istuminen voisi mielikuvissa vastata kuvaajanautiskelijaa, joka ei ryntäile hullunkiilto okulaareissaan ympäriinsä. Keskittyy aiheeseensa ja kaikki mikä onkeen ottaa on iloinen yllätys. Yleensä tähän kategoriaan kuuluvat naiskuvaajat.

Niin... aika hiljaista on ollut kalastusrintamalla.


tiistai 19. heinäkuuta 2011

Mustavalkofilmin purkkikehitys

Varsinainen dejavu tuli mustavalkofilmin kehityksestä. Piti kaivella muistin kätköistä nuorelle innostuneelle sukulaismiehelle kehitysaikoja ja aineita. Nuorisossa on tiukkaa asennetta nykypäivänä. Kaveri on antanut piutpaut digivempeleille ja on kuvannut filmi pikku-myyllä kuvansa. Nyt sitten siirrytään Hasselblad maailmaan, koska niitä vanhoja filmiversioita myydään pilkkahintaan turuilla ja toreilla. Siitä kyllä täytyy olla hiukka kade, koska kyseinen merkki omassa nuoruudessa edusti jotain saavuttamatonta, toisessa universumissa sijaitsevaa haavetta.

Alla jakoon jonkinlainen järkeenkäypä yhteenveto myöskin muille mustavalko filminkehityksestä kiinnostuneille...

MUSTAVALKOFILMIN PURKKIKEHITYS
Purkin liikkuttelun tulisi olla rauhallista, liian raju liikuttelu aiheuttaa epätasaisuuksia. Purkki ei ole mikään sambasoitin. Liikkuttelun tarve syntyy kehitteen kulumisesta. Liuos ei vaihdu tasaisesti, jolloin kehitys hidastuu ja muuttuu epätasaiseksi. Liian ahkera purkin heiluttelu taasen vastaavasti aiheuttaa haitallisia virtauksia, jotka huuhtovat jotain filmin kohtaa enemmän. Tämä taasen näkyy raitoina lopullisessa, vedostetussa kuvassa.
Jos ja kun käytetään lyhyttä filminkehitys aikaa on ilmakuplat ongelma. Tällöin olisi ehdottomasti käytettävä filmin esikastelua saadakseen poistettuksi tämän ongelman.
Keskeytteen korvaaminen pelkällä vedellä ei ole suositeltavaa. Ensinnäkin kehitysajasta tulee jotain sinnepäin, kehitys ei lopu välittömästi ja toiseksi siksi, että filmin pinnalla pääsee kehitettä kulkeutumaan kiinnitteeseen aiheuttamaan niin sanottua dikroidista huntua. Se näkyy valmiissa negativiissa purppuranvihertävänä kalvona. Huntu on hapon pelkistämää hopeaa ja sitä ei enään saa negatiivistä jälkikäteen poistettua.
Liian hapan keskeyte taasen aiheuttaa filmin rakeisuuden kasvamista. Keskeytteeksi suositellaan 0,7% etikkahappoa.
Seuraavaksi tuleekin sitten filmin kiinnitys. Yleinen virhe filmin kiinityksessä on se, että kiinnitysaika ei ole tarpeeksi pitkä. Käytetään samaa kiinnitettä kuviin sekä negoihin. Yleensä nyrkkisääntönä pidetään sitä, että leikataan kehittämättömästä filmistä pieni pala ja laitetaan se uimaan fixiin. Kellosta samalla tarkkailemalla seurataan filmin kirkastumisaikaa. Kun filmi on täysin kirkas, kerrotaan saatu aika kellosta kahdella. Tämä on silloin se kiinnitysaika, minkä filmi tarvitsee.
Kiinityksen jälkeen suoritetaan välihuuhtelu, jonka jälkeen käsittely vielä HCA:lla, eli kiinnitteen tuhoajalla. Lopuksi suoritetaan loppuhuuhtelu 15 minuuttia juoksevassa vedessä kuitenkin huomioiden, että vesi ei ole jääkylmää eikä yli +35C astetta.
VAIHEET SIIS;
- Esikastelu, puhdas vesi. Sama lämpötila kuin kehitteellä. Aika 30s ja vesi pois
- Kehite kaadetaan purkkiin. Pieni kopautus pöytään mahdollisten ilmakuplien poistamiseksi. Liikutellaan purkkia jatkuvasti ensimmäiset 30 sekunttia jonka jälkeen jokaisen 30s jälkeen liikutellaan purkkia 5s ajan.
- Keskeyte lopettaa kehityksen välittömästi. Keskeyte purkissa n.30s
-Kiinnitys. Tuore kiinnite…pinkki sävy filmistä pois
- Välihuuhtelu. Juoksevassa vedessä, n.+20c lämpöisessä vedessä 5minuuttia.
- HCA käsittely. 2 minuuttia
- Loppuhuuhtelu. Juokseva vesi lämpötilaltaan n.+20c 10 minuutin ajan.
- Lopuksi kastetaan filmi vielä kostutusaineeseen
(Kodak phoflo) jolla estetään kuivumisjäljet lopullisesta negatiivista…

torstai 14. heinäkuuta 2011

Valokuva tuhat sanaa?

Joskus tiskillä kuulee varsinaisia rupisia riimejä kamerarepuista, kun hääparit tulevat kyselemään saako näistä valokuvaajan meidän häissä ottamista kuvista enään mitään syntymään.

Osa 1
Kuvaaja saapui kuljettajineen kirkon eteen. Toki se näytti aika proolta, kun on jopa assarikin mukana. Tosin syy siihen ilmeni illan kuluessa.
Hääkansaa hieman hämmästytti, kun morsiuspariin oli liimaantunut kuvaaja kiinni käveltäessä alttarille...todellinen tappituntuma. Vihkimisen aikana huomaavainen kuvaaja singahteli alttarin poikki useasti hakiessaan kuvakulmia. Liike-energia oli valtaisaa, mutta kun saavuttiin seremoniassa; saa suudella morsianta kohtaan, oli kuvaaja kamerarepullaan vaihtamassa objektiiviaan missaten pääkuvan.

Viralliset hääkuvat miljöössä aiheutti morsiammelle sydämmentykytystä. Kuvaajan mielestä oli kahlattava viljapellon keskelle piikkikoroilla. Edellisillan sade luonnollisesti oli maaperään aiheuttanut muutakin ilmenemismuotoja kuin kevyttä kesäkastetta.
Morsiota myös kuvattiin puunoksalla makoilemassa, mikä sieltä alastullessa aiheutti häämekkoon pienen repeytymän.
Hääpaikalla kuvaaja olikin sitten liimaantuneena enemmän boolimaljan kylkeen kuin hääparin tarkkailuun. Syykin assari/autonkuljettajaan selvisi. Kuvaaja oli hoitanut itselleen ns. turvakännin, joten autoiluun oli aamulla ollut pakko löytää pikaisesti frendi kuskiksi.

Maksu hääkeikasta oli ollut 900 euroa ja neljänviikon päästä sitten tipahti postiluukusta cd lätty. Ensijärkytys. Kyyneleet. Epäusko. Käytännössä jokainen kuva oli kuvattu vinoon. Kuulemma hyvä tehokeino saadakseen tylsään pysähtyneeseen tilanteeseen äksöniä.
Kuvatiedostot oli kuvattu nettiresoluutiolla. Oikeasti. Kaikki. Hääpari ei siis pystynyt tilaamaan laadukkaita printtiversioita. Kuvaajan mielestä tämä tiedostokoko on optimi kun lähetetään kuvia sähköpostilla sukulaisille nähtäväksi....niin varmaan.

Osa 2.
Edellisessä oli sentään jotain kuvia hääpari saanut, mutta seuraavassa ei tullut edes niitä.
Oli hankittu uusi kamera pitkällä zoomilla. Myyjä oli puhunut jostain siltakamerasta, mutta voihan sillä varmaan sisälläkin kuvata.
Henkilö oli luonnollisesti ainoa pääkuvaaja häissä. Kirkkokuvaus, miljöö ja juhlapaikkakuvaukset sujuivat mutkattomasti. Kuviin oli tallentunut mukava tunnelma koko hääriemusta. Häitten jälkeen sitten näyttämään kuvia tutuille ja sukulaisille. Kamerassahan mukava diashow asetus, millä voi katsella kuvia televisiosta. Aina ei kamerakaan muistunut matkaan, vaan kameran muistikortti laitettiin kyläilypaikassa isännän kameraan, koska sama korttiformaatti oli siihen yhteen sopiva.
Pariviikkoa oli sukulaiset ihailleet onnistuneita hääkuvia. Sitten koitti se päivä, kun kortti sanoi; Poks. Kortti lukossa. Kamera ei näytä enään otettuja kuvia. Kuvia ei oltu missään vaiheessa kopioitu minnekkään, eikä myöskään teetetty printeiksi. Kortinpelastusohjelma
ei löytänyt myöskään kadotettua dataa. Ensijärkytys. Kyyneleet. Epäusko.

Vanhaa Hill Street Blues poliisisarjaa mukaellen; Now let`s be careful out there...

maanantai 11. heinäkuuta 2011